Luojan kiitos, lääkkeet on vähentäneet ahistusta siten, että jaksan tehä muutakin kun vaan istua koneen ääressä. Mutta mitäköhän olisin oikeasti ilman tuota miestä... Ei saatana, varmasti vain ryyppäisin ja ryyppäisin, sitten kuolisin ojassa alkoholimyrkytyksessä. Vähä niinku isä teki. Onneksi on joku, joka vie ulos ja saa tekemään asioita. Monella samassa tilaanteessa ei ole. Eli jotain hyvääkin minulle.
Läskiangsti. Paino vaan nousee ja nousee, onko uutta. En hallitse mun syömistä. Kun mä syön, mä syön kunnolla. Syön miehen edestä, jopa joskus enemmän kuin oma mies. Ja se ei ole todellakaan normaalia.
Tänään se haukku mua ekaa kertaa läskiksi, kun olin ottamassa toista jäätelöä pakkasesta, omia siis. Ensin kysyi, et vejäkkö jäätelöä, ja sit mä suutuin siitä ja se kaato mun kahvin viemäriin ja sit uhkasin rikkoa sen tavaroita ja haistateltiin ja sit ku haukku läskiksi, niin riitti ja lähin itku kurkussa ovet paukkuen pois.
Miksi toi "vejäkkö" - termi on mulle semmonen paha, niin siihen on syy. Pentuna aina äiti ja ns."isäpuoli" aina puhuivat, että kun mä vejän aina niin paljon ruokaa "vejit esim. kaikki karkit" ja toinen paha oli myös "loppasit sitten kaiken." Ku mies sano noi sanat, ni itkin taas kuin se pieni Nicce silloin lapsena, yhtä lohduttomasti. Eikä se ollut eka kerta, kun käytti tota vedit-termiä. Äidin oli tapana sanoa, että mä itkin krokotiilin kyyneleitä, vaikka mulla oli oikeesti iha sikapaha olla. Tuntu, ettei kukaan ymmärtänyt mua edes silloinkaan. Krokotiilinkyyneleitä.. Just niinä hetkinä, kun olisi kaivannut äidin syliä ja lohduttavia sanoja. Se vaan tyrkkäs kauemmas.
Jes, täytyy vielä hehkuttaa et rahahuolet on aika hyvin voitettu ja oon päässyt juhlimaan. :) ja huomenna reissuun ja lisää juhlimista. nam.:P
