Suurin piirtein minusta

Moi

Mun nimi on Nicce, 17,  ja kärsin vaikeasta masennuksesta. Tätä rallia on aikalailla jatkunut 5 vuotta. Juuri, kun luulin selvinneeni (olin ollut puoli vuotta ilman lääkkeitä), isäni kuoli. Siitä sitten alkoi taas alamäki...

 Viimeiset kolme kuukautta olen viettänyt lähes jatkuvasti sisällä koneen edessä. Päivät vain kuluvat ja kuluvat, ja tuntuu, etten saa mitään aikaiseksi. Viisikin tuntia tuntuu hyvin lyhyelle ajalle, jonka aikana kerkeän ehkä juuri ja juuri esim. imuroida tai tiskata. Pahimpina päivinä en jaksa tehdä yhtään mitään, sillä ahdistus on niin suuri. Yksi roskapussinkin vieminen tarvitsee tuntien "valmistelun". Olo on juuri nyt semmoinen, että minulla ei ole tulevaisuutta. Minä en pysty esim. työelämään tai koulunkäyntiin. En minä kyllä sossupummiksikaan halua jäädä! Nytkin on rahat tiukalla, kun on vaan kesäkuukausilta toimeentulotuki ja eläkkeet, saa miettiä tarkkaan mihin rahansa käyttää.

 Käyn psykologilla, ja syön masennukseeni seromex 40mg/päivittäin. Annostusta on nostettu n. 2 viikkoa sitten, mutta ahdistus ei ole helpottanut paljoakaan. Tämä on toinen kerta, kun syön seromexia, mutta suuremmalla annostuksella. Viimeksi se auttoi minua tosissaan, ja toivon, että apua olisi tälläkin kerralla.. Jotenkin kyllä vain tuntuu, että annostusta joudutaan nostamaan entisestään max.annokseen 60mg/päivä, kun ei tunnu noista apua oikein nyt olevan.

Mulla on lähihoitajaksi opiskelu kesken. Harmi vaan, että opiskelen vasta ensimmäistä vuotta ja n. puoli vuotta olen kerryttänyt enimmäkseen poissaoloja. Se ahdistaa minua hyvin paljon. Haluaisin valmistua, mutta en tiedä pystynkö siihen.

Onneksi kuitenkin olen löytänyt ystäviä kuluneen kevään aikana. Niin, ystäviä, joita minulla ei ole ollut viimeiseen 3 vuoteen lähes ollenkaan. Olemme käyneet mm. juomassa yhdessä ja näen heitä silloin tällöin. Alkoholi tuntuukin maistuvan minulle edellistä paremmin. Jos olisin jo täysi-ikäinen, hakisin varmasti useamman kerran viikkoon juomaa kaupasta! Eilen joinkin ensimmäistä kertaa yksin kotona, kun oli jäänyt juomaa jääkaappiin, hyvin alkoholistimaista. Oli niin paha olla.

Yksi asia on saanut minut aina jatkamaan. Seurustelu. Olen seurustellut pian 3 vuotta itseäni vanhemman miehen kanssa. Hän oli syy, miksi en tappanut itseäni v.09. Hän oli syy, miksi halusin jäädä vielä elämään, olin niin rakastunut. Menin siis silloin vapaaehtoisesti osastolle.
Valitettavasti kuitenkin suhteessa on ollut kaikkea muuta kuin hyvää...mutta siis myös hyvääkin. Tänään tein rohkean päätöksen lopettaa suhteen 2kk sisällä, viimeistään silloin kun koulut alkavat, ja täytän 18. Syynä tähän on miesystäväni väkivaltainen ja mustasukkainen käytös. Rakastan häntä kuitenkin paljon... Mutta tiedän sen, että en minä tämmöistä loppuelämääni halua. Ja lisäksi luin tänään Suomi24:n keskusteluja väkivaltaisista parisuhteista, joissa monessa tapauksessa juurikin tämmöiset tapaukset ovat alkua. "Kuka haluaa satuttaa omaa rakastaan?"

 Ero kyllä pelottaa minua, koska en osaa olla yksin esim. öitä. Olen miettinyt jopa, että olenko jollain tapaa läheisriippuvainen jopa. Ero vaan siinä, etten muuta mielipiteitäni muiden mielipiteiden takia. Pelkään, että en pärjää yksinään. Pelkään, että juuri saamani kaverit hylkäävät minut. Pelkään, että jään yksin, vaikka minulle ovatkin vieraat miehet sanoneet, että minulla ei ole mitään ongelmaa siinä, että jäisin yksin... En tiedä. YKSINÄISYYS PELOTTAA. On minulla äiti, hänkin masentunut. Hän välittää minusta, ainakin nykyään. Mutta toisaalta pelkään ja inhoan häntä, hän on kiusannut minua koko lapsuuteni, uhkaillut, hakannut päätä seinään, lyönyt, nimitellyt, sulkenut ulos pakkaseen ja pimeään vaatehuoneeseen jne. Haluaisin pysyä hänestä niin kaukana kuin mahdollista, mutta pitää hänet tyytyväisenä, ettei hän satuta minua enää henkisesti enempää.

  Tämä on ensimmäinen yö _ihan yksin_ omassa asunnossa. Olen asunut täällä jo kohta 4kk. Kun esim. mieheni on lähtenyt matkoille, olen hankkiutunut kavereideni seuraan. Tähänkin on vain totuttava. Vain ihme enää estäisi eroa tai miehen käytöksen pitäisi muuttua hyvin radikaalisti!

Voi, tietäisittepä minut oikeasti. Minä, joka hymyilen aina. Minä, jolla "menee aina hyvin". Minä, joka peitän kaiken.

-Nicce-